Kriisipsykoterapeutti Anneli Wallgren

Traumatisoituminen

Traumaattinen tilanne on yllättävä tapahtuma, jossa ihminen kokee vakavaa fyysistä tai psyykkistä uhkaa. Kokemus ylittää normaalin sietokyvyn ja voi tuottaa syvää avuttomuutta, pelkoa, jopa kauhua. Traumaattisiin tilanteisiin joudutaan usein odottamatta ja yllättäen. Uhkaavuutensa takia niihin ei toistuvinakaan voi tottua. 

Trauma on ylivoimainen kokemus, jolla on potentiaalisia kielteisiä psykobiologisia seurauksia ihmiseen tapahtumahetkellä ja tulevaisuudessa. Trauma on tilanne, joka ylittää ihmisen senhetkisen kyvyn käsitellä tapahtunutta ja siihen liittyviä tunteita. Trauma voi johtaa traumaperäisen stressioireyhtymän (PTSD) ja kumuloituessaan kompleksisen trauman kehittymiseen. Trauman voi määritellä myös integraatiokyvyn pettämiseksi. Traumatyyppejä ovat yksittäiset traumatapahtumat tai se, että ihminen on kokenut useita, toisistaan erillisiä traumoja, mutta elämä ja kehitys on ollut muuten tasapainoista. Tai ihmisellä on ollut vakaa lapsuuden kasvutausta, mutta hän on kokenut niin monia vakavia traumatilanteita, ettei hän pysty erottamaan traumoja ja vaikutuksia toisistaan. Tai ihmisellä on ollut turvaton lapsuus, johon yhdistyy monia vakavia, toisistaan erottamattomia traumakokemuksia. 

Toipumisen kannalta helpoimpia ovat aikuisiällä tapahtuneet yksittäiset traumat, koska niiden vaikutus ei yleensä ulotu niin syvälle persoonallisuuden rakenteisiin. Lapsen riski traumatisoitua on aina merkittävästi suurempi kuin aikuisten, koska kehitys on kesken eikä lapsella ole resursseja käsitellä tapahtunutta. Haitallisimmin lapseen vaikuttaa toistuva tai pitkäkestoinen altistuminen voimakkaille stressitekijöille (lapsen tarpeiden laiminlyönti, puutteet fyysisessä tai psyykkisessä hoivassa sekä rauhoittelun epääminen). Psykososiaalisen tuen puuttuminen lisää suuresti lapsen riskiä traumatisoitua vakavasti. Lohdutuksen ja tuen puute vahingoittaa lasta. Erityisen traumatisoivaa lapselle voi olla tärkeän kiintymyssuhteen menettäminen tai hylätyksi tuleminen tärkeässä kiintymyssuhteessa.

Ennen kouluikää tapahtuva vakava perheensisäinen traumatisoituminen lisää riskiä aikuisuudessa ilmenevän persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation kehittymiselle. Kun lapsen elämästä puuttuu lohduttava ja rauhoittava aikuinen, hän ei voi erottaa traumaattisia tapahtumia toisistaan, vaan elää jatkuvan uhan aktivoimassa yli- tai alivireystilassa. Erityisen vaurioittavaa lapselle on se, että ihmiset, joiden pitäisi suojella ja hoivata, ovatkin kaikkein vahingollisimpia. Tämä kiintymyssuhteen ristiriita on keskeinen tekijä lapsen kehityksen häiriintymisessä. Vaikeissa oloissa eläminen vaikuttaa lapsen uskomuksiin itsestä, elämästä ja ihmisistä. Pitkään traumatisoituneiden vaikeutena on se, että heidän integraatiokykynsä ja henkiset taitonsa eivät ole riittävän hyviä, jotta he kykenisivät todentamaan kauhukokemuksiaan ja muistojaan. Heidän on kuitenkin jatkettava jokapäiväistä elämäänsä.

Traumapsykoterapia

Yleisin tavoite psykoterapiassa on nostaa asiakkaan integraatiokykyä, mikä parantaa toimintakykyä ja ratkaisee rakenteellista dissosiaatiota sekä siihen liittyvää huonosti sopeutuvaa käyttäytymistä. Hoidon johtoajatuksena turvallisuus on aina ensisijaista. Traumapsykoterapiassa työstetään erilaisia traumaan liittyviä fobioita ja annetaan monipuolista psykoedukaatiota traumatisoitumisesta. Traumatieto on tärkeää, jotta ihminen ymmärtäisi terapeuttisen yhteistyön merkityksen, varhaisen traumatisoitumisen jälkivaikutukset, dissosiaatio- ja traumaperäiset oireensa sekä mielensisäiset kokemuksensa. Traumatyöskentely tapahtuu kognitiivisella, emotionaalisella ja sensomotorisella tietoisuuden tasolla. Traumapsykoterapiassa käsitellään menneisyyden sisäisiä jälkiä ja sitä, miten menneisyys vaikuttaa traumatisoituneen nykyhetkeä haittaavasti.

Traumapsykoterapiassa on käytössä kolmivaiheinen malli. Ensimmäisenä on stabilisointivaihe, mikä on monipuolista nykyelämän vakauttamista ja tukemista sekä oireiden vähentämistä.  On tärkeää muodostaa luottamuksellinen yhteistyö terapeutin kanssa. Traumatisoitunutta autetaan havainnoimaan ulkoista ja sisäistä maailmaa sekä pysymään nykyhetkessä. Vakauttamisessa opetellaan eri vireystilojen tunnistamista, niiden säätelykeinoja ja hallintavälineita traumatakaumiin. Itsesäätelyn vahvistuttua traumatisoitunut pystyy työstämään traumakokemuksiaan niin, että hän pysyy nykyhetkessä. Nykyhetkeen ankkuroituminen vaatii jatkuvaa harjoittelua ja vireystilan säätelyn oppimista. Traumaterapiassa annetaan monipuolista tietoa traumatisoitumisesta, mikä vähentää oireiden aiheuttamaa häpeää. Vakauttamisen ytimenä on nykyhetkeen suuntaaminen, arkielämän normalisointi, pelkojen vähentäminen, taitojen oppiminen, traumatieto ja uteliaisuuden herättäminen havainnoimaan omaa mieltä ja kehoa. Traumamuistojen työstäminen ei kuulu vielä vakauttavaan vaiheeseen. 

Toisessa terapiavaiheessa työstetään traumaattisia muistoja. Traumojen käsittely on mahdollista, kun ihminen on saanut keinoja säädellä olojaan ja vireystilaansa. Silloin hän voi turvallisesti siirtyä käsittelemään traumakokemuksia ja saada rakennettua yhteyksiä dissosioituihin persoonallisuuden puoliin. Terapeutti auttaa lisäämään vuorovaikutusta ja ymmärrystä persoonallisuuden eri puolien välillä sekä muuttamaan kaoottista vuorovaikutusmallia toimivammaksi. Terapiassa keskitytään traumaattisiin muistoihin ja turvattomaan kiintymysuhteeseen liittyvien fobioiden voittamiseen. Käsittely tapahtuu sietokyvyn rajoissa, "pala traumaa kerrallaan". Persoonallisuuden eri puolien välinen yhteys ja mielen sisäinen ymmärrys mahdollistaa integraatiota. Traumamuistoa ei eletä uudelleen, vaan siihen pyritään saamaan yhteys tässä hetkessä pysyen. Traumaattisen muiston todentaminen tuottaa kipua ja tuskaa. Sillon todentuu se, mitä on tapahtunut ja että se on tapahtunut minulle sekä se, miten se on vaikuttanut minuun. Vakauttamistyö jatkuu kaikissa traumaterapian vaiheissa. 

Traumapsykoterapian kolmas vaihe on uudelleen suuntautumista ja persoonallisuuden integraatioon tähtäävää toimintaa. Tämä vaihe voi olla hoidon rankin vaihe, kun traumatisoituneen täytyy voittaa pelko normaalia elämää kohtaan ja läheisyyttä kohtaan sekä ymmärtää lapsuuden vahingollisten kokemusten merkitys omalle elämälle.  Tässä keskitytään normaalielämään, terveeseen riskinottoon ja muutokseen liittyvien fobioiden voittamiseen. On tehtävä tuskallista surutyötä, joka  on välttämätön syventämään trauman todentumista. On raskasta huomata, miten suurin osa elämästä on mennyt varhaisista kokemuksista selviytymiseen sekä se, mitä on traumatisoitumisen myötä menettänyt. Tapahtuman muuttaminen todeksi tarkoittaa omaksi ottamista; "se tapahtui minulle ja ymmärrän, kuinka se vaikuttaa minuun ja perususkomuksiini". On myös tärkeää ymmärtää, että trauma on loppunut. Tervehtymisen myötä normaalin elämän mahdollisuudet lisääntyvät, mikä auttaa raskaan todentumisvaiheen yli.